Markku Remes: Ilmastonmuutos sanelee reunaehdot, kun metsänkasvatuksen kiertoaikaa pidennetään

Miehenkorkuinen, kellanruskeana helottava, niukkaneulasinen kevätahavan kuivettama kuusentaimikko ei hyväillyt katselijan silmää. Saapas tuntui nousevan tavallistakin raskaammin tuona keväisenä päivänä, kun kuljin hakkuun jälkeen vaikeakulkuisessa maastossa rehevällä turvekankaalla.

Kun suo oli aikanaan ojitettu, tilalle oli ensin noussut huonolaatuista hieskoivuvaltaista puustoa. Se alla kasvoi ”turkkinaan” kuusentaimia. Nyt tuo taimikko oli saanut hurjan valosokin. Yllätys se ei ollut, sillä ennusmerkit olivat selvät jo ennen hakkuuta.

Tämän kuusentaimikon päältä nimittäin oli poistettu puuta yli 150 kuutiometriä hehtaarilta. Taimien yltä oli kadonnut hieskoivuja, mäntyjä ja jonkin verran korpikuusiakin. Tämän niin sanotun ylispuuston hakkuu oli onnistunut talvella hyvin: tiuhaan kuusikkoon (metsäalan kielellä alikasvoskuusikkoon) ei tullut isoja reikiä, vaikka kaadettujen puiden alle taittui ja murtui taimia.

Muutos valo-olosuhteissa oli kuitenkin ollut taimiparoille tyrmäävä. Kevätauringon ja tuulen kuivattavaa vaikutusta tehosti vielä se, että hakatulle alueelle vievien ajourien reunoilla kasvaneisiin taimiin vaikutti uran talvinen jäätyminen. Ajourat sitä paitsi routaantuivat tavallista enemmän, koska taimikko tuhkalannoitettiin tukki- ja kuitupuun poisajon jälkeen samoilta ajourilta.

Kuvitellaanpa, että pystyisimme näkemään 24 vuoden päähän. Mitä tällä paikalla silloin on? Elinvoimainen kuusikko, jonka suurimmat puut ovat nyt läpimitaltaan reilut 20 senttimetriä. Kahdeksan vuotta sitten ensiharvennettu kuusikko voi nyt hyvin, eli harvennus näyttää onnistuneen, vaikka alussa näytti hurjalta.

Turvallisinta on poistaa puustoa vaiheittain

Suometsissä tulee usein vastaan edellä kuvatun kaltaista puustoa. Edelleen käytetään jonkin verran täysimittaista ylispuuston – siis edellisen sukupolven korkeiden puiden – poistoa. Se on houkutteleva vaihtoehto, jonka valitsemalla pehmeikköön ei tarvitse mennä korjuutöihin useita kertoja.

Taimikko kuitenkin vaurioituu hakkuun yhteydessä harmillisen usein pahasti, kun kaikki ylispuut otetaan kerralla pois. Turvemaalla toki syntyy valon lisääntyessä uusia hieskoivujen ja kuusten taimia – tosin aikaa se vie. Useimmiten taimet asettuvat sitten vaikkapa ajouralle, hakkuutähdekasoihin tai rahkasammallaikkuihin.

Kun neuvon työssäni metsänomistajaa, vinkkaan nykyään poistamaan ylispuita vaiheittain. Se vähentää valosokin vaikutusta sekä lisää puuston kokovaihtelua ja puulajien vaihtelua. Kun sekapuustoa ja erirakenteista metsää myöhemmin käsitellään, voidaan käyttää poimintahakkuun, yläharvennusten tai luontaiseen uudistamiseen tähtäävien hakkuiden menetelmiä.

Valosokki, tuholaiset ja metsätuhot – harvennusten riskit kasvavat ilmastonmuutoksen myötä

Erityisesti suometsissä on paljon eri-ikäistä puustoa, jonka käsittelyyn sopii yläharvennus. Se on yhä melko tuntematon metsän harvennustapa. Valtaosa kasvatusmetsistä harvennetaan alaharvennuksella, jossa poistetaan alimpien latvuskerrosten puita ja annetaan kasvutilaa metsän suurimmille puille. Yläharvennuksessa taas poistetaan suurimpia puita, jolloin muut puut saavat valoa ja ottavat vauhtia kasvuun. Kun tehdään yläharvennus, saadaan suurimpia ja vanhimpia puita poimimalla parempi tuotto kuin pelkällä alaharvennuksella.

Vielä 10 vuotta sitten suosittelin yläharvennuksia kivennäismaiden kuusikoihin useammin kuin nyt. Kun yläharvennus onnistuu, kuusikoista ja männiköistä saadaan enemmän tukkipuuta ja metsänomistajan tulot lisääntyvät, vaikka metsä lopulta uudistettaisiinkin päätehakkuiden kautta. Säiden ääri-ilmiöiden lisääntyessä voimakkaan harvennuksen tuomat metsätuhoriskit johtavat kuitenkin yhä useammin yläharvennuksen epäonnistumiseen. 

Kun metsää harvennetaan voimakkaasti, myös järeät kuuset kärsivät valosokista. Yläharvennuksessa kasvamaan jätettyjen puiden kasvu heikkenee ja puut ovat alttiimpia esimerkiksi tuholaisten, kuten kirjanpainajien ja kuusentähtikirjaajien tuhoille. Tuholaisten kirjo on laajentunut viime vuosina. Kun puustoa poistetaan kerralla enemmän kuin 40 prosenttia, myös tuuli alkaa kaataa puita ja lumi katkoa latvuksia. Vaurioituneista puista tulee myös kaarnakuoriaisten ruokapöytä. Jos metsätuhot halutaan pitää aisoissa, kiertoajan pidentämiseen tähtäävissä toimissa on syytä olla varovainen Lappeenranta–Tampere–Turku-linjan eteläpuolen kuusivaltaisissa talousmetsissä. 

Myös männiköiden yläharvennusten osalta olen nykyisin melko varovainen. Kymmenen viime vuoden sisällä on ollut useita talvia, jolloin lumi on runnellut erityisesti voimakkaasti harvennettuja puustoja. Kokemus on osoittanut, että puihin voi kertyä valtavia lumitaakkoja, vaikka metsät eivät olisikaan varsinaisilla vaara-alueilla.

Juurikääpä tykkää poimintahakkuista

Juurikääpä rajoittaa puuntuotannossa olevien metsien kiertoaikojen jatkamista erityisesti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Juurikääpä leviää juuristoyhteyden kautta isommista puista taimiin, mikä täytyy ottaa huomioon myös poiminta-, väljennys- ja yläharvennushakkuissa. Pienet aukot eivät riitä juurikäävän torjumisessa, sillä aukon reunoille jäävien puiden juuristoyhteys tartuttaa taudin uusiin taimiin.

Turvemaiden metsissä ollaan siirtymässä yhä enemmän jatkuvapeitteiseen käsittelyyn, jotta vesistökuormitusta ja turpeen hajoamista voidaan vähentää. Näillä alueilla suuri merkitys voi olla alikasvoksella ja puuston luontaisella uudistumisella. Koska juurikääpä on löytänyt tiensä myös turvemaille, näyttää siltä, että eteläisessä Suomessa joudutaan tulevaisuudessa kuitenkin välttämään poimintahakkuita myös turvemailla.

Ilmasto muuttuu vääjäämättä. Siksi meidän on sopeutettava metsänkäsittelyä uusiin olosuhteisiin.

Yläharvennus toi hyvät hakkuutulot - Metsään-lehti (metsaan-lehti.fi)

Pidennetyn kiertoajan mahdollisuudet ja menetelmät metsien hiilensidonnassa - PIKMA -hankkeeseen voit tutustua tästä linkistä